Itkettää kamalasti. Mä lähetin eilen isälle kirjeen ja tänään se kirjotti muutaman tekstarin mulle. Muutaman sellasen tekstarin, joilla ei ois pitäny olla mulle merkitystä, mutta niillä oli ja on. Koulussa huomaan usein vain hymyileväni, niinkun joku robotti, enkä niinkun ihminen. Emma sano tänään, että mun silmät on sammunu. Joku todelal näkee sen... Emma sano muutakin; Sillä on ehkä anoreksian alku tai loppu - kumpi nyt on parempi asia... Se on laihtunu kamalasti, se on kohta mun kokonen. Ennen, ennen muutosta se oli sellanen naisellisen muotonen, vähän kurvikas, ja kun se käveli, sen pylly keikautti aina enemmän oikeelle kun vasemmalle puolelle. Nyt sillä ei oo peppua mitä pyöritellä tai keikutella kävellessä tai tanssiessa, mitä se rakastaa tai ainakin rakasti, ennen. Tuntuu, että ennen oli kaikki paremmin, vaikka sillonkin oli muka ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ne oli niin pieniä nykysiin verrattuna. Laineista on kasvanu pikkuhiljaa kunnon aaltoja, jotka yrittää hukuttaa meidät ja vetää pohjaan. Se on helvetin pelottavaa, eikä auta yhtään, ettei osaa pukea päänsä sisällä vellovaa sanojen massaa paperille tai kankaalle maalaten väreinä. Luultavasti se sanojen sekalainen sillisalaattimassa olisi maalauskankaalla aika synkkää ja mintunvihreää. Mun on ikävä entistä, mutta Torey Hayden kirjoitti kirjassaan Tiikerin Lapsi tuntemuksistaan kirjoitettaessa ja lukiessa kirjoittamaansa; Hän tunsi kirjoittaessa jonkun kirjoittamansa ihmisen tunteita ja myöhemmin, kun hän sattumalta luki jotain kirjoittamaansa, hän ymmärsi, että voi tuntea ne samat tunteet uudestaan, mitä kirjoitettaessakin. Kaunis ajatus ja ennenkaikkea toimiva.