Liityin tuossa juuri Amnestyn pikavetoomusverkostoon ja ajatuksena olis, että sitten jos ja kun alkaa oma palkka virtaamaan, vaikkapa sitten enskesänä, vois liittyä Amnestyn jäsenekski. Ehkä mä teen kerranki jotain hyödyllistä ja aattelen vähän muitaki välillä.. Ajatukset tuppaa pyörimään turhan usein ittensä ympärillä. Onko tää sitä aikustumista? Jotenki on vaan alkanu omia haretitaki painamaan ne kaikki raiskaukset tässä lähiaikoina, mitä on tapahtunu ihan tässä lähialueillaki - jopa tutuille, jotka on joskus nähny hymyilemässä jossain. Hymyilevätköhän enää... Mä olen itsekin tyttö, aika pieni tyttö. Kaikki on muuttumassa, ei sillon lapsena näillä mun isoilla turkooseilla silmillä nähny noita asioita, vaan usko kaiken, mitä TV:ssä näytettiin.

Nyt mä tiedän, mitä mä teen ammattilukion jälkeen; Lähden vuodeks Australiaan kattelemaan maailmaa tai sitten armeijaan. Tai miksi sen on oltava joko/tai, ainahan voi tehdä molemmat. Tosin mille ammatilliselle puolelle mä haluan - se on vielä täysin auki. You'll never know.

Kaupunki, jossa mä asun, on yks Suomen väkivaltasimpia.