Mä pääsin yli isästä. En itekeny, kun se toi mulle lahjan eräänä syyskuun päivänä, jollon mulla oli syntymäpäivä.
...happy end.
perjantai, 28. syyskuu 2007
This is...
keskiviikko, 15. elokuu 2007
Kyyneliin sotkeutunut muste.
Itkettää kamalasti. Mä lähetin eilen isälle kirjeen ja tänään se kirjotti muutaman tekstarin mulle. Muutaman sellasen tekstarin, joilla ei ois pitäny olla mulle merkitystä, mutta niillä oli ja on. Koulussa huomaan usein vain hymyileväni, niinkun joku robotti, enkä niinkun ihminen. Emma sano tänään, että mun silmät on sammunu. Joku todelal näkee sen... Emma sano muutakin; Sillä on ehkä anoreksian alku tai loppu - kumpi nyt on parempi asia... Se on laihtunu kamalasti, se on kohta mun kokonen. Ennen, ennen muutosta se oli sellanen naisellisen muotonen, vähän kurvikas, ja kun se käveli, sen pylly keikautti aina enemmän oikeelle kun vasemmalle puolelle. Nyt sillä ei oo peppua mitä pyöritellä tai keikutella kävellessä tai tanssiessa, mitä se rakastaa tai ainakin rakasti, ennen. Tuntuu, että ennen oli kaikki paremmin, vaikka sillonkin oli muka ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ne oli niin pieniä nykysiin verrattuna. Laineista on kasvanu pikkuhiljaa kunnon aaltoja, jotka yrittää hukuttaa meidät ja vetää pohjaan. Se on helvetin pelottavaa, eikä auta yhtään, ettei osaa pukea päänsä sisällä vellovaa sanojen massaa paperille tai kankaalle maalaten väreinä. Luultavasti se sanojen sekalainen sillisalaattimassa olisi maalauskankaalla aika synkkää ja mintunvihreää. Mun on ikävä entistä, mutta Torey Hayden kirjoitti kirjassaan Tiikerin Lapsi tuntemuksistaan kirjoitettaessa ja lukiessa kirjoittamaansa; Hän tunsi kirjoittaessa jonkun kirjoittamansa ihmisen tunteita ja myöhemmin, kun hän sattumalta luki jotain kirjoittamaansa, hän ymmärsi, että voi tuntea ne samat tunteet uudestaan, mitä kirjoitettaessakin. Kaunis ajatus ja ennenkaikkea toimiva.
sunnuntai, 5. elokuu 2007
Varokaa hampuuseja!
Mun toisen kerroksen ikkunasta näkyy tehdas, josta nousee savua pilviselle ja pimeelle taivaalle. Alkaa tuntua syksyltä pikkuhiljaa. Naapurit riitelee alakerrassa ja vasta joku kävi yläkerrassa kusella. Hassua miettiä tässä läppärillä istuessa, että muutaman viikon päästä puuttuu tuo kaikki. Meillä on osake myynnissä ja asuntoesittelyjä on ollu pitkin viikkoa. Joku saa kontolleen tän kämpän kirouksen seuraavana. Omat tavarat vähenee aina muutto muutolta ja tuntuu, että koti on kohta melkeen enemmän omassa matkalaukussa, kun jossain osotteessa tai kaupungissa...
perjantai, 3. elokuu 2007
Just the way i am.
Ville, Ville, soitti mulle viimeyönä neljä aikoihin päissään. Luokan priimus, suosittu klisee, 10 minuutin kusipää jalat maassa, kädet useimmiten liimattuna jalkapalloon tai tytön lanteille, muttei pulloon. Aamulla mä luulin nähneeni unta mutta puhelimessa oli 3 viesti, Villeltä, keneltäpäs muultakaan. Se pyyteli käytöstään anteeks. Ei se mitään. Se otti esille yöllä meiän viimekesäset tsydemssit - meillä oli jotain. Totes, että harmi, kun meistä ei tullukkaan mitään, harmi. Niin, sitähän moni asia on - harmia. Mutta mä löysin jotain sellasta, jonka kans tuun paremmiin toimeen, paremmin kun kenenkään muun, jonku, joka ei oo niin täydellinen ja joku, jonka virheistä mä pidän. Joku, joka rakastaa mua takasin juuri sellaisena kuin minä olen (Bridget Jones-leffa... Oli pakko tehdä pikku lainaus.). Ja kieltämättä, se tuntuu perkeleen hyvätä.
Virheettömien ihmisten kanssa on vaikee elää, sen mä voin jo sanoa alkuelämäni perusteella, jonka oon viettäny pitkälle Pian ja Elinan kanssa mukaan ottaen myös naapurin Niilon. Pia oki niistä se enkeli, täydellinen tyttö blodeine pitkine paksuine kutreineen, jotka laineili sopivasti. Lopulta mä tajusin päästää siit, irti ja olla jäämättä roikkumaan, sillä se ois voinu vetää mut johonkin sellaseen mukaan, mitä en ois ikinä osannukkaan kuvitella. Pia oli mulle rakkaampi ku kukaan muu ja tais olla jopa niit ensimmäisiä ihastuksia, minkä oo nyt jälkeenpäin tajunnu. Oli. Nykyään se on samanlainen teini, kun moni muukin. Rysötää vaatekauppoja, vie ja pyytää rahaa, ei koskaan palauta mitään, juoksee pitkin Myllyä Koffin tarjouspäkki kädes ja pussailee eksiänsä - näin kärjistetysti. Sellanen mustakin olis tullu, ellen ois tajunnu, että se muuttuu pikkuhiljaa. Toisaalta, en mä tunne minkäänlaista syyllisyyttäkään sitä, että mä tavallaan annoin Piasta tulla sellasen, koska risteys tulee joskus väistämättä eteen ihmisille, jotka välittää liikaa toisistaan, ja sitten on pakko valita toinen suunta, kuni minkä se rakkain ihminen valitsee. Vaistoon on joskus luotettava, siihen 6. aistiin. Silti mä pystyn edelleen rakastamaan niitä muistoja, niitä hetkiä, jotka me vietettiin kynttilänvalossa istuen, salisuuksia kertoen, ja Pikku G:tä laulaen viidennellä luokalla. Viimeisinä hetkinä, kun me oltiin ystäviä. Naiiveja pikkutyttöjä.
Virheettömien ihmisten kanssa on vaikee elää, sen mä voin jo sanoa alkuelämäni perusteella, jonka oon viettäny pitkälle Pian ja Elinan kanssa mukaan ottaen myös naapurin Niilon. Pia oki niistä se enkeli, täydellinen tyttö blodeine pitkine paksuine kutreineen, jotka laineili sopivasti. Lopulta mä tajusin päästää siit, irti ja olla jäämättä roikkumaan, sillä se ois voinu vetää mut johonkin sellaseen mukaan, mitä en ois ikinä osannukkaan kuvitella. Pia oli mulle rakkaampi ku kukaan muu ja tais olla jopa niit ensimmäisiä ihastuksia, minkä oo nyt jälkeenpäin tajunnu. Oli. Nykyään se on samanlainen teini, kun moni muukin. Rysötää vaatekauppoja, vie ja pyytää rahaa, ei koskaan palauta mitään, juoksee pitkin Myllyä Koffin tarjouspäkki kädes ja pussailee eksiänsä - näin kärjistetysti. Sellanen mustakin olis tullu, ellen ois tajunnu, että se muuttuu pikkuhiljaa. Toisaalta, en mä tunne minkäänlaista syyllisyyttäkään sitä, että mä tavallaan annoin Piasta tulla sellasen, koska risteys tulee joskus väistämättä eteen ihmisille, jotka välittää liikaa toisistaan, ja sitten on pakko valita toinen suunta, kuni minkä se rakkain ihminen valitsee. Vaistoon on joskus luotettava, siihen 6. aistiin. Silti mä pystyn edelleen rakastamaan niitä muistoja, niitä hetkiä, jotka me vietettiin kynttilänvalossa istuen, salisuuksia kertoen, ja Pikku G:tä laulaen viidennellä luokalla. Viimeisinä hetkinä, kun me oltiin ystäviä. Naiiveja pikkutyttöjä.
torstai, 2. elokuu 2007
Isovelihahmo edelleen etsinnässä.
Autoin tänää Samia ja sen porukoita muuttamaan ja tutustuin samalla sen toiseen siskoo paremmin. Meillä oli loppuenlopuks aika hauskaa ja oon tavallaan kateellinenki Samille, että sillä on sellanen perhe, vaikkei se aina tuukkaan niiden kans toimee. Oon aina toisinaan kaivannu sellasta ylihuolehtivaa isoveljeä ja välillä on mielessä käyny sellanenkin vaihtoehto, että seurustelenkohan mä Samin kans sen takia, että se on luonnostaan sellanen ylihuolehtiva ja pehmee (muttei siltikään näytä sitä puolta kun harvoille ja valituille = siili piikkeineen), sellanen, jonkalaisena olisin omaa isoveljeäni halunnu pitää. Se tuntuu pelottavalta ajatukselta, mut aina se pelko kuitenki juoksee mua karkuun, koska tajuan, että en mä rakasta Samia niinkun veljeä, koska onhan mulla veli ja mä tiedän miten veljiä rakastetaan - sillä tavalla huomaamattomasti, ettei sitä yleensä ees sanota ääneen, eikä veljen kans käydä leffassa tietämättä leffan jälkeen, minkä väriset hiukset pääosan esittäillä oli hymystä puhumattakaan! Simpsonit me tänään sentään maltettiin leffassa kattoa ja mentiinki sen takia eturiviin, ettei innostuta liikaa (Siihen tilanteeseen nähden, että kaikki seuraa, mitä tapahtuu eturivissä, eikä valkokankaalla.).
